Ei kuole Mikko milloinkaan

Enpä arvannut millaiselle matkalle päädyinkään, kun sain käsiini Mikko Niskasesta kertovan elämäkerran Mikon matkassa. Vuonna 2019 julkaistun teoksen on kirjoittanut Äänekosken kaupunkisanomien päätoimittaja Marjo Steffansson. Mikko Niskasen nimen kaikuja kuuluu monissa paikoissa Äänekoskella, mutta minulle Niskanen oli melko tuntematon ennen tätä kesää.

Hyppäsin Mikon matkaan #hiddenaanekoski-jahdin aikoihin heinäkuussa, kun piilotin Äänekosken kaupunkisanomien palkintoa, ja juonimme yhdessä Marjo Steffanssonin kanssa palkinnon Mikkoon liittyvään paikkaan Konginkankaalle. Piilotusjuonien lisäksi kävimme innostunutta keskustelua Niskasesta. Marjo Steffansson osasi kertoa hänestä niin taitavasti tarinoita, että minun oli pakko ottaa kirja luettavaksi kokonaan. 

Mikon matkassa on katsaus Niskasen elämään ja elokuviin. Steffanssonin teksti vei minut mukanaan, sillä hän kuvaa teoksessaan todella ansioituneesti Mikon kulmikasta persoonaa. Hän piirtää tekstillään niin tarkkaa henkilökuvaa, että Niskanen alkoi tuntua jo suorastaan tutulta ja elävältä. Huomasin myös, että jossain vaiheessa aloin puhua Niskasesta varsin tuttavallisesti Mikkona vain. Mikon matkassa paljastaa myös sen kuinka paljon Mikon ohjauksessa työskennelleet näyttelijät arvostavat häntä edelleen. Niskanen tuntuu olevan miltei tunnetumpi ja arvostetumpi muualla kuin täällä synnyinseudullaan. 

Mikon matkassa on elämäkertateos täynnä upeita tarinoita ihmisestä, joka eli ja teki elokuvia välittämättä muiden epäilyistä. Niskasen visiot kantoivat pitkälle ja elokuvat ovat saaneet kulttimaineen. Tämän teoksen sivuilla selviää esimerkiksi  miten Sinua, sinua rakastan liittyy Mikko Niskaseen, mitä tapahtui yhdelle Niskasen Jussi-patsaista tai millainen rakennusprojekti Käpykolo oli. 

Taitan työmatkani useana päivänä linja-autolla Liimattalan halki ja kuljen siis Mikon lapsuuden ja useiden elokuvakohtausten maisemissa. Elämäkerrassa toistuu usein Mikon pyrkimys aitouteen elokuvissaan. Hän valitsi elokuviinsa näyttelemään ihmisiä, jotka tuntuivat sopivimmilta, olivatpa he koulutettuja näyttelijöitä tai eivät. Myös elokuvien kuvauspaikat valikoituivat sopivuuden mukaan. Se aiheutti joskus mittaviakin urakoita lavastajille. Sekä näyttelijät että kuvauspaikat löytyivät usein Mikolle tutuista maisemista. Hänelle Keski-Suomi oli tärkeä paikka ja hän kaipasi kotiin usein maailmalta. Tuo koti-ikävä ja kotiseuturakkaus tuntuu minustakin tunnistettavalta, sillä niiden vuoksi muutin Keski-Suomeen takaisin tänä kesänä. Huomaan fiilisteleväni näitä seutuja paljon juuri siksi, että ne ovat niin tuttuja ja ylivoimaisen kauniita verrattuna mihinkään muuhun paikkaan.  

Mikosta piirtyi pitkän lukurupeaman aikana tarkka ja kiinnostava henkilökuva, mutta hänen elokuvansa ovat vielä katsomatta, ja mestariohjaajan henkilökuva niiden osalta vielä vajaa. Se tuntuu suorastaan häpeälliseltä. Seuraavana sadepäivänä taidankin käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Kahdeksaa surmanluotia.

Kesä vaihtui syksyyn tätä matkaa Mikon kanssa taivaltaessa. Mikon muisto säilyy näissä kirjankansissa eloisana ja hurmaavana. Kiitos näiden muistojen tallentamisesta kuuluu Marjo Steffanssonille, joka on kerännyt Mikon elämään liittyviä kuvia ja esineitä jatkuvaksi näyttelyksi Äänekosken kaupunkisanomien tiloihin tämän teoksen kirjoittamisen lisäksi.  

“Jäljellä nyt on mulla muistoni vain/ Kellastuu lehdet, syksy on”  lauletaan Mikolle rakkaassa laulussa Laulu Dnjeprille. Samaan lauluun viittaa myös tämän tekstin otsikko. 

Mitä parhainta nimipäivää, Mikko. Eläköön perintösi kauan erityisesti täällä kotiseudullasi!